7. JULKAISU

Viimeaikaista toimintaa työhuoneella ja muualla #3

Kauneimpia ovat ne viikot, jolloin saan keskittyä putkiaivoisesti yhteen asiaan kerrallaan, esimerkiksi pelkästään piirtämiseen. Se on harvinaista nykyään. Sen sijaan viikot muodostuvat usein erilaisista päällekkäisistä prosesseista ja käytännön asioista. Niin myös kuluneella viikolla.

Työhuoneella peitin koivuvanerimuotojen puunväriä gessolla. Pohjustusmaalin kuivuessa piirsin paperille. Imuri on tukkeutunut enkä ole onnistunut avaamaan sitä. Keinot loppuivat ja luovutin, joten työhuoneen lattia ja muut pinnat peittyvät vääjäämättä sakeaan hiilipölyyn. Niin käy myös keuhkoilleni, jos en käytä hengityssuojaa. Imuri on yli 10-vuotta vanha Kärcher ja selvinnyt urheasti erilaisista tilanteista työhuoneella. Olen luottavainen, että asia hoituu (ja imuri aukaisee itse itsensä).

Tiistaina oli palaveri Helsinki Contemporaryssa liittyen tulevan yksityisnäyttelyni käytännön asioihin, kuljetukseen, ripustukseen, näyttelytekstiin jne. Näyttelyni aikaan on myös JÄLKI-esitykset Kaapelitehtaalla ja galleria on osaltaan mukana tuottamassa esityksiä, joten mietimme myös niihin liittyviä yksityiskohtia. Palaverin jälkeen menin Aleksanterin teatterille, jossa Minna oli ollut aamusta saakka treenaamassa. Aluksi säädettiin Lontoon esityksen käytännön asioita puhelimitse, jonka jälkeen harjoiteltiin.

Keskiviikkona hoidin muita käytännön asioita, kuten vein muutamia piirustuksiani kehystettäväksi ja etsin Uff:sta ja muista kaupoista esiintymisvaatteita. Seuraavan kerran pääsin työhuoneelleni piirtämään vasta torstaina ja perjantaina. Näyttely on pitkällä, mutta vielä on paljon tehtävää. Aikaa on onneksi noin 1,5 kuukautta. En ole Prosessigallerian julkaisuissani kirjoittanut lainkaan teosteni tematiikasta ja se on tietoinen valinta. Vaikka prosessi on pitkällä, on tarve suojata uusia teoksia ja niihin liittyviä ajatuksia niin kauan kuin mahdollista.

6. JULKAISU

Viimeaikaista toimintaa työhuoneella ja muualla #2.

Tähän mennessä valmistuneet piirustukset lähtivät galleriaan (Helsinki Contemporary) turvaan työhuoneeni kaaosta ja seuraavana päivänä saapuivat muotoon leikatut koivuvanerilevyt kolmiulotteisia piirustuksia varten. Kokosin niistä kaksi ja ne näyttivät juuri siltä millaiseksi olin pienoismallit tehnyt. Pienoismalleista tehtiin kaaviot leikkausfirmaa varten ja valmiit palat sain parin viikon päästä.

 

Tein vuonna 2016 EMMA-Espoon modernin taiteen museon Nykyaikaa etsimässä-näyttelyyn ensimmäisen kerran kolmiulotteisen / tilassa seisovan piirustusrakennelman. Tuolloin otin muodot vanhasta uranometrisesta tähtikartasta, jota muokkasin kuvankäsittelyohjelmalla. Tein pienoismallin balsapuusta, joka on kevyttä ja helposti leikkautuvaa. Yksittäiset palaset olivat tähtikartasta, mutta varsinaisen rakennelman kokosin pienoismallin avulla. Tiesin mihin kohtaan teokseni tulee sijoittumaan EMMAn näyttelysaleissa ja kuinka paljon tilaa on käytettävissä, joten suhteutin palojen ja koko rakennelman koon sen mukaan. Lopullisesta teoksesta tuli noin 10 metriä leveä, lähes kolme metriä korkea ja puolitoista metriä syvä.

Uudet kolmiulotteiset piirustukseni ovat pienempiä ja näillä näkymin ilman erillisiä tukirakennelmia tilassa seisovia. Katselin gallerian pohjakaavaa ja yritin kuvitella kappaleet tilaan. Minkä kokoiset rakennelmat toimivat tilassa luontevasti. Tila on minulle edellisistä näyttelyistäni tuttu, mutta silti sen muistaa väärin ja vaatii siksi myös vierailuja paikan päälle. Kappaleiden kokoa säädeltiin autocadilla ja lopulta päädyin siihen, että suurimmat osat ovat noin itseni kokoisia tai 10-20cm korkeampia. Koottuani palat työhuoneella, yllätyin silti niiden pienuudesta. Jännittää nähdä, miltä ne lopulta näyttävät galleriatilassa ja miten toimivat seinällä olevien piirustusten kanssa.

5. JULKAISU

Viimeaikaista toimintaa työhuoneella ja muualla #1.

Maanantaina meillä oli tapaaminen Aleksanterin teatterilla Minna Tervamäen ja kuraattori Mika Hannulan kanssa. Katsoimme uudelleen läpi Berliinin esityksen taltiota ja keskustelimme siitä. Esiin nousi jälleen mm. liikkeisiin käytetty aika. Kuinka aikakäsitys muuttuu esiintyessä aivan toiseksi kuin muutoin. On vaikeaa hidastaa tai pysähtyä kokonaan. Itse kuvittelee, että jokin hetki on kestänyt loputtoman kauan, mutta taltiointia katsoessa huomaa todellisen ajankäytön.

Lontoon esitys lähestyy ja olemme sopineet harjoituksista ennen sitä. Tarkoitus on saada liikkeet ja aika sovitettua yhteen. Se vaatii harjoittelua. Esityksemme on sekä harjoiteltua että improvisaatiota. Pelkästään improvisaatiolla mentäessä voi esityksen jäntevyys helposti kadota ja huomaamme sekoilevamme tahoillamme. Olemme testanneet ja todenneet, että se ei toimi. On tärkeää pitää rakenne kasassa muutamalla sovitulla kohtauksella, jolloin niiden väleissä on vapaus keskittyä enemmän sen hetkiseen fiilikseen ja improvisoida. Hetkessä oleminen esiintymistilanteessa onkin jännittävää. Siinä piilee yksi syy siihen miksi esiintyminen on epämukavuudestaan huolimatta niin kovin koukuttavaa. Jännitys ennen esitystä on todella epämiellyttävää ja lähes vaikea kestää, mutta silti tarpeellista. Ilman sitä tulee olo, että en anna parastani. Kyse on lopulta hermojen hallinnasta ja jännityksen sietämisestä. Täytyy hyväksyä kaikki tuntemukset osana kokonaisuutta. Itse esitystilanteessa adrenaliini kuitenkin auttaa ja jälkeenpäin olo on helpottunut. Suorastaan euforinen. Esityksen jälkeen olen yleensä todella väsynyt ja tyhjä, mutta niin onnellinen.

Ulkomailla esiintyessä täytyy hoitaa käytännön asiat etänä ja luottaa siihen, että kaikki toimii. Että saamme esimerkiksi juuri sellaista valkoista pahvia lattian suojaksi, jonka päällä on hyvä tanssia ja joka ei päästä maalia läpi. Tällä viikolla olemme säätäneet meilitse valo- ja äänentoistoasioita sekä tarvikelistaa. Gallerian yläkerrassa näyttäisi pohjapiirustuksen mukaan olevan juuri sopiva kohta esityksellemme, muutaman askelman korkeammalla oleva osuus. Esitykselle tarvitsemme leveyttä noin 6 metriä, ja syvyyttä 2-3 metriä. Jos käytössä on liikuteltavat sivuseinät, ne avataan 8 metrin leveyteen.

4. JULKAISU

Jälki – yhteistyö tanssija Minna Tervamäen kanssa / Tuleviin esityksiin valmistautuminen

Tapasimme viime torstaina Minnan kanssa Aleksanterin teatterilla. Siellä sijaitsee Minnan työhuone ja eräs tanssisali, jossa olemme työskennelleet viime vuosina.Välillä kokoamme esityksissä käyttämämme seinät ja työskentelemme maalien kanssa. Välillä taas puhumme ideoista ja kokeilemme niitä ilman maalia, pelkän liikkeen avulla.

Viime torstaina lähinnä keskustelimme. Ainoa konkreettinen juttu, jota kokeilimme oli valkoinen ihomaali. Olemme viime aikoina pohtineet, että haluaisimme luopua Minnan esityksessä käyttämästä valkoisesta kokopuvusta ja korvata sen toisenlaisella asulla. Sellaisella, joka mahdollistaa suoraan ihoon maalaamisen.

Nyt olemme valmistautumassa kesäkuiseen esitykseemme Lontoossa ja samalla mietimme elokuisia esityksiämme Kaapelilla. Ennen jokaista esitystä joudumme etsimään uudelleen yhteisen tempon ja synkronoimaan liikkeisiin käytetyn ajan. Olemme esiintyneet viimeksi Berliinissä tammikuussa ja torstaina katsoimme esitystaltion läpi. Päätimme tiivistää esitystämme hieman ja hidastaa liikkeitä joissain osioissa. Vähemmän liikettä on enemmän ja haluamme pysähtyä kokonaan joihinkin tilanteisiin. Luoda ikäänkuin kolmiulotteisen pysähtyneen maalauksellisen tapahtuman tilaan. Pistää esitys pauselle ja antaa katsojalle mahdollisuuden tarkastella näkymää rauhassa. Pysähtyminen kuulostaa helpolta, mutta on itselleni esitystilanteessa todella vaikeaa. Sitä kun mieluummin juoksisi pakoon kuin jäisi seisoskelemaan yleisön eteen.

3. JULKAISU

Tilallinen hiilipiirustus / 4th Ural Industrial Biennial of Contemporary Art / Artist-in-residence program / Jekaterinburg

En ollut koskaan vielä käynyt Venäjällä saatuani kutsun osallistua Ural biennaalin residenssiohjelmaan Jekaterinburgissa, Siperiassa. Ohjelman kuraattori Zhenya Chaika oli nähnyt hiilipiirustuksiani Helsingin vierailullaan ja halusi kutsua minut tekemään paikkasidonnaisen hiilipiirustuksen näyttelyyn. Pidimme ensimmäisen skype-palaverimme, jossa sovimme vuoden 2017 aikataulusta liittyen vierailuihini ja teokseni taustavalmisteluihin. Itse näyttely tulisi avautumaan saman vuoden syyskuussa.

Biennaalin residenssiohjelma on jännittävä konsepti, jossa kutsutut taiteilijat tekevät teoksensa yhteistyössä jonkun paikallisen teollisuuslaitoksen kanssa. Sain listan mahdollisista yhteistyökumppaneista ja valitsin posliinitehtaan. Ajattelin, että hiilen mattamainen mustuus toimii hienosti valkean, kiiltävän, posliinin kanssa.

Ensimmäinen vierailuni Jekaterinburgissa oli toukokuussa 2017. Vierailuni kesti neljä päivää ja sinä aikana tutustuimme biennaalin tiloihin, joissa sekä João Ribasin kuratoima päänäyttely että Zhenya Chaikan kuratoiman residenssihjelman näyttely tulisi syyskuussa avautumaan. Lisäksi kävimme posliinitehtaalla, joka sijaitsi pienessä kaupungissa Sysertissä noin 50 km päässä Jekaterinburgista. Posliinitehtaalla pääsin tutustumaan tuotantoprosessiin ja yhdessä pohdimme mikä voisi olla yhteistyömme laatu. Sain myös kattavan opastuksen paikallishistoriaan.

Sysert on syntynyt vuonna 1732 perustetun rautatehtaan yhteyteen ja myöhemmin siitä tuli vuoriteollisuusalueen keskus. Nykyään siellä on posliinitehtaan lisäksi metalliteollisuutta. Kaupungin kuuluisuus on Suomessakin tunnettu kirjailija Pavel Bažov (1878-1950) ja mm. hänen Uralin vuorityöläisten kansanperinteeseen perustuva satukokoelmansa nimeltään Malakiittilipas.

Posliinitehtaan lisäksi vierailimme Pavel Bažovin kotimuseossa ja hänen kunniakseen nimetyssä luonnonpuistossa, jossa myös aikoinaan poltettiin hiiliä teollisuuden käyttöön. Emme valitettavasti päässeet tutkimaan hiilenpolttopaikkaa, koska puiston niin sanottu villimpi puoli oli suljettu eikä opas suostunut viemään meitä sinne alueella kuljeksivan susilauman vuoksi. Sain kuitenkin lahjaksi pussillisen siellä poltettua hiiltä. Kuulin myös kiinnostavia kansanperinteeseen liittyviä tarinoita ja uskomuksia metsästä. Luonto ja alueeseen liittyvät historialliset tapahtumat tekivät minuun syvän vaikutuksen.

Toinen vierailuni ajoittui elokuun lopulle ja tuolloin oli tarkoitus tehdä itse teos valitsemaani tilaan näyttelylokaatiossa. Olin valinnut huoneen, joka on sopivassa mittasuhteessa itseeni ja joka tuntui luontevalta ja intuitiivisesti hyvältä paikalta toteuttaa teokseni. Koska posliinitehtaalla ei voinut tuottaa itsetehtyjä posliiniteoksia, vaan käytössä oli heidän sen hetkistä tuotantoaan (joka vaihteli toimeksiantojen mukaan), valitsin siitä sopivimmat osat käyttööni. He tekivät mm. koristeita kirkkoihin ja tuotannosta löytyi paljon abstrakteja muotoja.

Ensimmäisellä vierailullani näyttelytilassa, vanhassa tehtaassa, oli vielä jäljellä kalusteita, työntekijöiltä jääneitä julisteita ja muuta tavaraa, jotka olivat myös vapaasti käytettävissä teoksessani. Keräsin puisia laatikoita ajatuksenani tehdä eräänlainen museomainen tila valitsemaani huoneeseen, jossa puiset laatikot toimisivat veistosalustoiden tapaan posliinitehtaan tuotannon kappaleille yhdessä piirustusteni kanssa.

Sovimme, että tulen elokuussa takaisin toteuttamaan teokseni ja saan ottaa Suomesta apulaisen mukaani. Lisäksi minulla olisi käytössäni myös paikallista apua. Ensimmäisen ja toisen vierailuni välissä oli noin 3,5 kuukautta ja sinä aikana ehdin mietiskellä tulevaa teostani paljonkin. Päätin, että menen elokuussa sen mukaan miltä silloin tuntuu. Haluanko toteuttaa museomaisen installaation vai teenkö jotain muuta, päätän sen sitten. Käytössäni on kuitenkin hiili, posliinikappaleet ja puulaatikot.

Koen lähtökohtaisesti hieman ongelmallisena tehdä teosta, joka kommentoi jotain valmiiksi annettua teemaa tai poliittisesti latautunutta sisältöä ellei se ole luontevasti kiinnostukseni kohde ja ellei minulla ole tarve käyttää teemaa teokseni lähtökohtana jo valmiiksi. Muutoin koen, että sitä voi helposti lipsahtaa kuvittamisen puolelle. (Sellaiselle alueelle, jossa ulkoapäin kommentoin asiaa, johon minulla ei ole omakohtaisesti mitään suhdetta.) Päätin siis keskittyä vahvoihin tunnelmiin, jotka vierailuillani koin. Siihen fiilikseen ja kontrastiin, jonka Pavel Bazovin rikkaat fantasiamaiset tarinat loivat suhteessa kaivostyöläisten rankkaan todellisuuteen. Päätin keskittyä materiaalien väliseen kontrastiin, miettiä niitä suhteessa tilaan. Käyttää niitä lähtökohtana. Lähestyä teosta omien kokemusteni ja alueesta muodostuneiden mielikuvieni kautta.

Elokuussa matkustin takaisin Jekaterinburgiin työharjoittelussa assistenttinani olleen Katri Karin kanssa. Huoneeni oli sillä välin maalattu valkoiseksi toivomallani mattapintaisella maalilla, johon hiili tarttuisi parhaiten. Huone oli sähköjä vaille valmis. Ovi oli poistettu, joten tulisimme Katrin kanssa työskentelemään avonaisessa tilassa. Se olikin kiinnostavaa. Näyttelytiloja remontoi joukko työmiehiä, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Minä en osaa venäjää eivätkä he englantia saati suomea. Katri osasi venäjän alkeet, joten pystyimme sen ja elehtimisen avulla kommunikoimaan joten kuten silloin, kun kukaan biennaalin työntekijöistä ei ollut paikalla tulkkaamassa. Työskentelyni herätti kiinnostusta työmiehissä, etenkin silloin kun aloin piirtää suoraan heidän maalaamaansa valkeaan seinään ja lattiaan.

Valmis teos muotoutui lopulta päivien kuluessa prosessissa, johon päätin heittäytyä siitä huolimatta, että työskentelyolosuhteet olivat minulle haastavat. Oli työskenneltävä katseiden alla ja siitähän minulla onneksi oli jo kokemusta Minna Tervamäen kanssa yhteistyössä tekemäni Jälki-performanssin osalta. Mutta tämä ei ollut esitys, vaan teos jollaisen olisin mieluusti tehnyt työhuoneeni keskittyneessä yksinäisyydessä. Päätin keskittyä niin hyvin kuin kullakin hetkellä pystyn ja tehdä parhaani. Kestää katseet, kysymykset ja ihmettelyn. Jos olisinkin vain voinut toteuttaa valmiiksi mietityn teoksen, mutta koska en työskentele siten, oli prosessi käytävä kaikesta huolimatta läpi. Tarvitsin mietintätaukoja ja aikaa prosessoida asioita mielessäni. Jouduin ikäänkuin pikakelaamaan prosessia mielessäni eteenpäin saadakseni saman luottavaisen olotilan kuin työhuoneella, jossa saan rauhassa olla kömpelö, epävarma ja myös epäonnistua. Usein tuore teos tarvitsee aikaa lunastaakseen paikkansa ja nyt se aika oli rajallisempaa kuin yleensä. Kun ei ole aikaa epävarmuudelle, on karskisti tehtävä päätöksiä ja hyväksyttävä, että ne voi olla myös vääriä.

Lopullinen teos valmistui ja avajaiset oli syyskuun puolessa välissä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä kuitenkin sulkenut huoneeni oviaukon pressulla tai muulla vastaavalla saadakseni näkösuojan. Se olisi auttanut paljon keskittymisessä. Kokemukseni perusteella en voi ymmärtää nykyajan avokonttoritrendiä. Kuinka kukaan voi tehdä minkäänlaista keskittymistä vaativaa työtä levottomassa ympäristössä alttiina keskeytyksille? Eihän nykyään saa edes kirjastoissa olla enää rauhassa, vaan niistä on tullut puuhakeskuksia. Hiljaisuus näyttäisi olevan aliarvostettua.

Olen tyytyväinen, että sain läpikäydä tällaisen ainutlaatuisen prosessin ja haastaa itseni. Se avasi uusia näkökulmia työskentelyyni. Pääsin myös syvällisesti tutustumaan paikan historiaan ja nykytaideskeneen. Ja mikä tärkeintä, sain uusia ystäviä.

2. JULKAISU

Hiilipiirustukset. Taustaa.

Siirryin öljyväreillä maalaamisesta hiilipiirustukseen vuonna 2014. Muutos tapahtui ollessani vajaan vuoden mittaisen jakson pois työhuoneeltani äitiysvapaalla. Kun en päässyt työhuoneelle, tein teoksia mielessäni. Ensin maalauksia ja myöhemmin siirryin piirtämiseen. Muistelin mallipiirustuskursseja kansanopistossa. Sitä hiljaista, lähes meditatiivista olotilaa, jonka keskittynyt mallin jäljennös saa aikaan. Äänimaisemana ainoastaan vaimea hiilen raaputus paperia vasten.

Palasin työhuoneelle kesällä 2014 ja aloin työskennellä hiilellä. Olin käynyt läpi elämääni mullistavan kokemuksen (synnyttänyt uuden ihmisen) ja väreillä maalaaminen tuntui yhtäkkiä tyhjältä ja merkityksettömältä. Jotenkin liian kevyeltä.

Olin vauvani vuoksi valvoessani löytänyt netistä observatoriot, kiehtovat rakennukset, joiden avulla tähyillään avaruuteen ja maailmankaikkeuden syntyhetkiin. Hiilen samettisen ankara olemus sopi hyvin näiden kauniiden rakennelmien kuvaamiseen. Pidin ajatuksesta, että olemme osa samaa kiertokulkua. Minä ja hiili.

Observatorioiden lisäksi piirsin mm. jäävuoria ja museotiloja.

 

Kirjoitin vuonna 2015 näyttelytekstissäni:

Hiili on keskeinen osa orgaanisia aineita, kiertokulkua ja elämää. Haluan hiilipiirustuksillani kuvata jotain ajatonta ja ääretöntä, jotain sellaista, jota on vaikea tavoittaa tai toivotonta sanallistaa. Kirjailija Ernest Hemingwayn jäävuori-tekniikkaa soveltaen pinnan alla, näkymättömissä, on kasa merkityksiä ja haluan näyttelykokonaisuudellani luoda hienovaraisen pakahduttavan tunnelman.

Piirustuksissani esiintyvät rakennukset on poimittu eripuolilta maailmaa ja ne muodostavat tavallaan maapalloa ympäröivän mekaanisten silmien verkoston. Ne ovat kuin moderneja katedraaleja, joissa tähyillään kohti tuntematonta ja maailmankaikkeuden salaisuutta.

Teoksia on innoittanut tekoäly, tulevaisuus ja kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuus. Ihmiselämän hauraus ja hetkellisyys. Ihmiset on tehty tähtipölystä. Olemme kuin yksinäisiä jäävuoria ajelehtimassa tyhjyydessä ja sulamassa osaksi kiertokulkua. Voisiko ihminen sittenkin jatkaa elämäänsä virtuaalisesti tai olisiko multiversumi mahdollinen? Olisiko mahdollista, että jatkaisimme kuoleman jälkeen olemassaoloamme jossain toisessa ulottuvuudessa tai että olisimme tälläkin hetkellä yhtäaikaisesti olemassa myös jossain muualla?

Vuonna 2017 siirryin hetkeksi takaisin öljyväreihin, mutta sittemmin olen palannut hiilellä piirtämiseen ja liittänyt mukaan kuivapastelliliidut.

 

1. JULKAISU

Yhteistyö Minna Tervamäen kanssa. Taustaa.

Onneksi kukaan ei koskaan kertonut minulle taidekouluun pyrkiessäni, että kuvataiteilijan ammattiin kuuluu myös esiintymistä. Ei riitä, että teokset viedään esille näyttelyyn ja itse voi hiippailla takaisin työhuoneen suojiin, vaan täytyy myös olla läsnä ja kertoa niistä. Esiintyä. Ihmiset janoavat tarinoita teosten takana ja mieluiten kuulevat ne suoraan tekijän suusta. Olen vähitellen siedättänyt itseäni ja silloin tällöin pystyn jopa hetken nauttimaan niistä hetkistä, jolloin puhun töistäni yleisölle tai osallistun keskusteluun.

Minna soitti joskus syksyllä vuonna 2015 ja kysyi olisinko kiinnostunut yhteisteoksesta, jossa yhdistyy tanssi ja maalaus esityksen muodossa. Mietin onko minulla pokkaa maalata yleisön edessä, teki mieli kieltäytyä ja ehkä niin vähän jo teinkin. Lopulta päätin kuitenkin uskaltautua yhteistyöhön ja aloitimme puhtaalta pohjalta vailla minkäänlaisia ennakkoon tehtyjä määritelmiä. Ainoa tavoite oli esitys/esitykset vuoden 2016 lopulla Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa osana museon 10. juhlavuotta.

Emme tunteneet toisiamme entuudestaan, joten en tiennyt miten Minna normaalisti työskentelee ja millaista yhteistyö hänen kanssaan on. Tapasimme ensimmäisen kerran työhuoneellani Kalasatamassa ja tarkoitus oli kokeilla käytännössä miltä yhteinen tekeminen näyttää visuaalisesti. Löytää jokin yhteinen lähtökohta, josta voimme aloittaa. Videoimme kokeiluja ja vähitellen niiden myötä alkoi löytyä mielekäs tapa työskennellä. Yllättäen meillä molemmilla oli samanlainen ajatus prosessista, teos kaivetaan esiin työskentelyn kautta eikä mietitä liian valmiiksi etukäteen. Jos jokin ei toimi, pitää olla valmis luopumaan. Sovimme, että kaikki ideat kokeillaan käytännössä, kuvataan ja katsotaan miltä näyttää. Sen jälkeen nähdään toimiiko sellaisenaan vai pitääkö hyljätä tai mahdollisesti kehittää eteenpäin.

Haasteena itselleni oli esiintymisen lisäksi se, että teen pääosin esittävää tai esittävän ja ei-esittävän välimaastossa olevaa kuvaa. Oli lopputulos mitä hyvänsä, on työskentelyni lähtökohta yleensä aina esittävä. Aluksi mietimme, että maalaus jonka teemme yleisön edessä on esittävä. Hyvin pian kuitenkin kävi ilmi, että se ei toimi. Ei ainakaan sillä tavalla kuin olimme ajatelleet. Työskentelyn myötä tuntui luontevammalta ja kiinnostavammalta olla liikaa miettimättä valmista maalausta, vaan ennemminkin keskittyä välillämme olevaan vuorovaikutukseen ja kuvan logiikka muodostuu sitä kautta.

Yhteinen työskentely tuntui vapauttavalta. Olen aiemminkin työskennellyt muiden kanssa yhdessä, mm. videoteoksia tehdessäni. Lisäksi meillä oli vuoden 2009 vaiheilla kuvataiteilija Mi Dunckerin ja tanssija Anne Hiekkarannan kanssa yhteinen trashvirsibändi Succubussucs ja jopa esiinnyimme pari kertaa. Silti en voinut mitenkään tietää etukäteen onnistuuko yhteistyö Minnan kanssa vai ei. Onneksemme se sujui ja EMMAssa olleiden esitysten jälkeen halusimme jatkaa työskentelyä yhdessä ja kehittää teostamme eteenpäin. Nyt, pari vuotta myöhemmin, on käynyt ilmi, että teoksemme on ennemminkin jatkuva prosessi kuin jotain pysyvää. Esiinnymme välillä näyttäen sen hetkisen tilanteen, viimeksi Berliinissä tammikuussa 2018.

Tulevat esityksemme ovat Lontoossa Beaconsfield Galleryssa 15.6. ja Helsingissä Kaapelitehtaalla 24.8. ja 25.8.