2018 KESÄKUU

Kuva: Päivi Koskinen

*Nimi:* Hannaleena Heiska

*Ammatti:* Kuvataiteilija

*Prosessi:* Päiväkirjamaisia huomioita työskentelystä. Valmistautumista yksityisnäyttelyihini, jotka ovat elokuussa Helsinki Contemporaryssa ja ensi vuoden helmikuussa Turun Taidemuseossa. Yksityisnäyttelyiden ohessa työskentelen tanssija Minna Tervamäen kanssa liittyen yhteisteoksemme JÄLKI tuleviin esityksiin Lontoossa ja Helsingissä sekä kuratoin ryhmänäyttelyn Tukholmaan. Esittelen myös joitakin vanhempia prosesseja.

*Nettisivut:* www.hannaleenaheiska.com

 

*Mikä on yllättävin taidekohtaamisesi?*

Amerikkalaisen drone doom-yhtye Sunn o))):n keikka Tavastialla vuonna 2010. Keikka oli sekoitus tee-se-itse-scifikauhuelokuvaa ja rituaalimaista performanssia. En ollut varautunut niin tiheään keholliseen kokemukseen, jonka esitys aiheutti.

Odottaessamme seuralaiseni kanssa keikan alkua yläparvella koko tila täyttyi hiljalleen savusta ja näkyvyys alkoi olla huono. Tunnelma oli käsinkosketeltavan jännittynyt ja ensimmäisten matalien bassojen pörähdettyä soimaan, edessämme ollut tyttö pyörtyi. Seuralaiseni auttoi hänet ja kaverinsa alas parvelta.

Tunnelma oli upottavan syvä ja pelottava. Mekkoni lepatti matalan äänen vaikutuksesta ja basson tärinä tuntui voimakkaasti sisällä kehossani. (Mietin onko tämä kovin terveellistä. Siirtyykö sydämeni syke jollekin uudelle radalle? Voiko tähän kuolla?) Kerrankin keikka, jossa on suhteellisen turvallisella tavalla konkreettinen vaaran tunne. Huh huh. Vaivuimme 1,5 tunniksi kollektiiviseen pörinätranssiin. Sunn o))):n vierailevana solistina oli Mayhemin Attila Csihar, jolla oli yllään peilinpaloista muodostuva viitta ja laservalosormikkaat. Muutamalla käsien liikkeellä laserit leikkasivat läpi savuisen Tavastian ja loivat jälleen uuden tilallisen kokemuksen.

Keikka on yksi vaikuttavimmista ja yllättävimmistä taidekokemuksistani tähän saakka.

 

*Mikä on viimeisin itsellesi asettama taiteellinen tavoite?*

Minulla ei ole ennalta määriteltyjä konkreettisia taiteellisia tavoitteita. Asiat tapahtuvat kunkin hetken mukaisten kiinnostusten ja mielihalujen mukaan. Yleisesti ottaen pyrin aina haastamaan itseni ja tekemään asiat jotenkin uudella tavalla. Kyseessä voi olla pienikin muutos, kuten esimerkiksi piirtämisessä tuoda hiilen rinnalle pastelliliitu tai se voi olla koko tekemistäni mullistava asia, kuten vaikka yhteistyöni tanssija Minna Tervamäen kanssa ja yhtäkkiä huomaan maalaavani yleisön edessä.

Minulle tärkeintä työskentelyssä on välttää kaavamaisuutta ja turvallisuutta. Haluan olla avoin prosessissa eteen tuleville mahdollisuuksille. En sido itseäni mihinkään tiettyyn välineeseen tai tekniikkaan, vaan työskentelen millä välineellä haluan.

 

*Oletko tehdään – mietitään vai mietitään – tehdään-tyyppiä*?

Sekä että. Tekeminen ja miettiminen kulkevat yhtä matkaa. Yleensä minulla on valmiina jokin haparoiva ajatus tai idea, jota kohti yritän mennä tekemiseni kautta. Aloitan jostain ja annan prosessin viedä. Se voi jatkua siitä mistä aloitin tai johtaa toiselle polulle. Yritän pysyä avoimena ja kuunnella itseäni. Erottaa kohinasta sen mitä todella haluan ja mikä tuntuu intuitiivisesti oikealta.

Joskus toivon, että teokseni olisivat valmiiksi ajateltuna ja kirjoitettuna ylös siistiksi pdf-tiedostoksi ja sitten vain toteuttaisin ne. Mutta ikävä kyllä sellainen työskentely ei motivoi minua. En näe mitään syytä toteuttaa teosta kuvallisesti, mikäli sen voi jo etukäteen selittää sanoin. Minulle visuaalinen taide on sellaista, jota ei pysty kokonaan määrittelemään verbaalisesti. Hyvässä teoksessa on epämääräinen, häilyvä vaaran tunne, joka on juuri se alue, johon sanat eivät pysty. Sellainen tulee vain tekemisen kautta, ei ennalta määriteltynä tai järkeiltynä.

 

 

Prosessi oli nähtävillä 28.5.-24.6.2018