PROSESSISSA

6. JULKAISU

Törmäsin hotellin ala-aulassa Petteriin ja hän mainitsi, että oli saanut kutsun päättäjäisbileiden etkoille salakapakkaan, jonka osoitetta hänkään ei ihan tiedä. Olin kuulemma tervetullut mukaan ja kuvio oli juuri sen verran epämääräinen, että suostuin.

Hänen saamansa ohjeet veivät meidät kaupungintalon liepeille selkeästi jo aikaa sitten suljetun parturin ovelle, jonka postiluukun liepeiltä meidän tulisi löytää piilotettu ovisummeri. Olimme todellakin oikeassa paikassa, ja pienen räpläyksen jälkeen ovi avautui ja meidät toivotettiin tervetulleeksi.


Emme olleet ensimmäisiä ja hetken “uuh, aah” -ihailun jälkeen istuimme pöytään. Olimme jutelleet viikonlopun aikana Petterin kanssa milloin huijarisyndroomasta, tyytyväisyydestä omiin teoksiin ja kustantajista. Tuntui erityiseltä, että sain olla festivaalivieraana ja ainakin näennäisesti tasavertaisena tekijänä ihmisen kanssa, joka on myös entinen opettajani. Tuntui erityiseltä, että olin ylipäätään samoissa kuvioissa hänen kanssaan melkein kymmenen vuotta opintojeni jälkeen. Tämä pisti viikonlopun hermoiluni ja omien töideni arvostelun jonkinlaiseen perspektiiviin ja saatoin ainakin toistaiseksi vain olla rauhassa.

Ehkä ylikierroksilla käyminen on vain minulle ominainen tila ammattilaistapahtumissa, joissa jokainen päivä kuitenkin käsittelee omaa työskentelyä, siitä puhumista ja siinä kehittymistä. Omistaja ylipuhuu minut kokeilemaan martinia, vaikka epäilen vermutin olevan yhtälailla pahaa niin makeana kuin kuivana. Olen oikeassa, mutta pysynpähän ainakin melko selvänä.

Täytän seuraavana päivänä 30 vuotta ja yritän muistella, mitä olen nuorempana toivonut itselleni tähään ikään mennessä. Huomaan, etten kadu oikeastaan mitään. Olen kai siellä, missä haluan.

5. JULKAISU


Sunnuntaina ei enää satanut.

Päivän ainoat velvoitteet olisivat myyntipöydällä istuminen, palaveri käsikirjoittajan kanssa, mahdollisten kustantajien kyttääminen sekä tuliaisten ostaminen. Minun ei tarvitsisi välttämättä puhua kenenkään muun paitsi kalenteriin merkattujen ihmisten kanssa. Taivaallista.

Päädyn kuitenkin juttelemaan vastapäisen pöydän alankomaalaisten tekijöiden kanssa. Puhumme Kaisan ja Christofferin kauniista kirjoista, fyysisen kirjan menestymismahdollisuuksista sekä muotoilusta. Tarve yltää parempaan ja vielä parempaan tulokseen omien kirjojeni kanssa pistelee takaraivossa ja jossakin keuhkojen alla. Merkkaan mieleni sopukoihin aikeen, että ottaisin lisää selvää painotuotteiden muotoilusta ja suunnittelusta, ainakin joskus lähitulevaisuudessa.


Tapaan Jamien festivaalien päärakennuksessa ja suuntaamme yhteen näennäisesti sadoista pubeista, joita pääkadun varrelta löytyy. Olimme aloittaneet yhteistyömme kaksi vuotta sitten kirjaprojektin kanssa, joka sijoittuu Elämänmäen mieliparantolaan ja tämän omalaatuiseen perustajaan. Apurahat on käytetty ja alkuperäinen kustantajaehdokkaamme sanoikin ei kiitos. Kaksivuotias venkoilee Jamien sylissä ja kiroaa vauvankielellä aikuisten juttujen tylsyyttä.

Tulemme lopputulokseen, että kirjan voisi saman tien kirjoittaa uusiksi ja valita aivan toiset näkökulmat. Kustantajan pakit ovat mielestäni mahdollisuus tehdä kirjasta nykyistä käsikirjoitusta parempi, sanon. En valehtele, koen tietynlaista huojentuneisuutta ja jopa intoakin tehdä jotakin vielä hienompaa ja parempaa kuin ensimmäinen luonnoksemme. Jamie on samaa mieltä.

“Sovitaanko skype-paltsu” Jamie kysyy, kun kaksivuotias päätti ettei hän aio sietää tätä pelleilyä enää hetkeäkään. Menemme puistoon väsyttämään hänet.

4. JULKAISU

Ennen lähtöä Kendaliin kuulin, että viikonlopusta tuli Suomessa ennätyslämmin. Kendalissa on myös lämmintä ja erityisen tuulista. Paikallinen sää on luonnostaan tuulinen ja märkä, mutta Kent-joki vyöryy etelään tavallistakin raivoisammin ja sen pinta on korkealla. Kellarit pysyvät vielä kuivina, toistaiseksi.

En ole voinut välttyä ajatukselta, että kaikki tämä ikään kuin tapahtuu viimeistä kertaa. Halvat lennot, jokseenkin siedettävät sääilmiöt, matkat ulkomaille ylipäätään. Pohdin Mirjan ja Katin kanssa mitähän kansainvälisille kulttuuritapahtumille käy, kun ihmisillä ei ole enää varaa ja mahdollisuutta matkustaa niihin. Ehkä tapahtumat palkkaavat jokaista vierasta kohden assarin, joka videokamera päässään kulkee ympäri festivaalialuetta ja omassa kotimaassaan vieras on VR-vekotin päässään jatkuvassa yhteydessä tähän assariin? Ehkä ammattilaistapahtumista tulee puhtaasti digitaalisia?

Tai sitten kaikki kansainväliset tapahtumat lakkautetaan kannattamattomina.

Aihe luikertelee keskusteluun myös lauantai-iltana. Olemme seurueemme kanssa hotellin aulabaarissa nauttimassa hiljaisemmasta ilmapiiristä ja kanadalainen taiteilija kysyy, millainen tilanne on Suomessa. Vastaan, että suomalaisia ilmastodenialisteja on ja että he kykenevät hyvinkin mielenkiintoisiin logiikka-akrobaattisiin suorituksiin. Meillä myös, hän vastaa takaisin. Keskustelemme myös, onko kolmas maailmansota jo käynnissä.

Vaikka aihe on inhottava ja hiilijalanjälkeni on menopaluulentojen ansiota kasvanut taas, koen outoa kiitollisuutta. Saan kokea kaikki nämä tapahtumat, jotka eivät ole enää pitkään helppoja tai itsestäänselviä. Olen tavannut ihmisiä, jotka omalla visiollaan ja tietotaidollaan voisivat muovata tulevaisuuden ammattilaistapahtumat kestävämmäksi, ettei niiden tarvitsisi kadota täysin. Ilta on todella lämmin ja sade on lakannut hetkeksi. Sunnuntai on festivaaliviikonlopun viimeinen päivä.

3. JULKAISU

Aamiaisen jälkeen siirrymme Kaisan ja Petterin kanssa kohti festivaalien myyntialuetta, jonne on varattu pöytä Suomen sarjakuvarintamalle. 15 minuutin kävelymatkan aikana takkimme kastuvat likimäriksi. Puhumme Pokémon Go -pelistä ja ajankäytöstä.

Ehdin istua alas vain hetkeksi ennen kuin on lähdettävä valmistautumaan esitystä varten. Tapaan viimeinkin haastattelijani tri. Mel Gibsonin (ei se Gibson), jonka kanssa olimme aloittaneet valmistautumisen jo muutama kuukausi sitten. Vihan ja inhon internetiä on käännetty vain pienen osan verran englanniksi sekä ranskaksi, joten teokseen piti tutustua hetki. Jännittää ja suuta kuivaa. Tarvitsen puolen tunnin esitystä varten ainakin kaksi pulloa vettä.

Sali täyttyy nopeasti ja esittelemme itsemme.
Saan kanavoitua tarpeeksi jonkinlaista maniaa, että esitys etenee hyvin ja saan vastattua tri. Gibsonin ja myös yleisön kysymyksiin. Kysymykset keskittyvät täysin odotetusti aiheeseen, mutta aloin ikävöidä Vehkoota. Kun esiinnymme yhdessä, minulle osoitetut kysymykset koskevat teknista toteutusta, kuvataiteilijan näkemystä ja teoksen visuaalisia ratkaisuja. Työjakomme on niin selkeä. Aikaa ei tunnu riittävän värimaailmasta tai työvälineistä puhumiseen, mutta huojennun koitoksen päättymisestä. Lopuksi kuulen useita pyyntöjä kääntää kirja englanniksi.

Sade ei tunnu lakkaavan. Tuuli piiskaa ihmisiä, koiria, rakennuksia ja puita. Lähdemme lounaalle luontoa pakoon käsikirjoittajani Jamien ja tämän perheen kanssa. Perheen kaksivuotias keskeyttää sopivin väliajoin työpuheet vuoroin itkemällä ja heittelemällä leluelefenttia. Kiitän häntä hiljaa mielessäni. Kellun yhtäaikaisesti yleisön mielenkiinnon jättämässä lämmössä että epämääräisessä tunteessa, että seuraavan kirjan pitäisi olla vielä parempi. Teknisesti? Sisällöllisesti? Aiheeltaan vielä merkittävämpi ja ajankohtaisempi? Mitä parempi tarkoittaa? Olenko kuitenkin taas kädenlämpöisen ok teoksen valmistumisen johdosta ja valmis palaamaan heti juoksupyörään miettimään, miten Seuraava Teos on vielä parempi kuin juuri valmistunut? Ja sitä seuraava, ja sitä seuraava. Tajuan olevani ahne.

Kaksivuotias päättää, että hän on syönyt ja levitellyt ruokaansa tarpeeksi ja muistan, että minun pitäisi lähteä taas liikkeelle. Lupasin olla mukana festivaalien satelliittitapahtumassa, jonka sijaintia en tietenkään voinut selvittää etukäteen.

2. JULKAISU

Ronttaan matkatavaroitani Kendalin rautatieasemalta hotellille, jonka aulaan on kohteliaasti ripoteltu varoituksia märästä lattiasta. Kirjaudun sisään ja kiitän mielessäni ties monennettako kertaa sitä, että matkat ja majoitus menevät tällä kertaa festivaalin piikkiin. Maksan vieläkin luottokorttilaskuja Angoulêmen festivaaleilta.

Mietin alkavaa festivaaliviikonloppua ja harmittelen esiteltävien ja myytävien teosten vähäisyyttä. Muistutan itseäni taas kerran olemaan aktiivisempi henkilökohtaisten projektien kanssa. Olen valmistumiseni jälkeen yrittänyt pitää piirtämällä ansaitsemisesta kiinni kynsin hampain, mutta kuvittaminen vie aikaa ja energiaa omilta projekteilta. Tosin tuokin on vain tekosyy: olen hidas toteuttamaan omia ideoitani, mutta todella nopea torjumaan ne. Yhteistyöprojekteissani kynnys heittää hanskat tiskiin on paljon korkeampi ja olen tätä kautta oppinut paljon. Millähän ilveellä saisin vastaavan innon tarttumaan henkilökohtaisiin hankkeisiini?

 

Kahlaan pääkatua pitkin festivaaleja kohti ja hätistän epäilykset mielestäni. Asioilla on tapana järjestyä ja muistutan itseäni, miten herkästi kiinnitän työssäni huomiota vain huoliini ja pelkoihini. Tulin Kendaliin puhumaan siitä, miten hyvää työtä teen enkä sabotoimaan itseäni.

Kello 16:00 paikallista aikaa löydän muutaman mutkan kautta vierasinfoon ja saan tietopakettini nimilappuineen. Minut toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi.

1. JULKAISU

Vuoden 2018 alussa olin puolileikilläni esittänyt itseni ehdolle Lakes International Comic Art Festival -sarjakuvafestivaaleille. Suomen sarjakuvaseura ry:n edustaja otti yhteyttä helmikuussa ja ilmoitti, että minut on hyväksytty osaksi suomalaisten delegaatiota, jonka suuntana on Kendalin pikkukaupunki Englannissa. He suosittelivat pakkaamaan mukaan vedenpitäviä vaatteita.

Perjantaina 12.10. kello 4:20 bussi kohti Helsinki-Vantaata nytkähti liikkeellä ja kirosin välittömästi kyvyttömyyttäni nukkua istuallani.

Lauantaina 13.10. kello 11:00 esittelisin minun ja Johanna Vehkoon journalistisen sarjakuvateoksemme Vihan ja inhon internet, joka julkaistiin melko tasan vuosi sitten. Esittelen teoksen, sen tekoprosessin ja puhkaisen samalla pari kuplaa Suomesta tasa-arvoisuuden malliyhteiskuntana. Esitys on osaltani ainoa festivaaleilla ja hermoilen kykyäni esittää sekä teos että yhteistyöni Vehkoon kanssa niin hyvin kuin on suinkin mahdollista. Vaikka olen opettanut sarjakuvaa 6 vuotta ja pitänyt esityksiä ennenkin, vierastan edelleen julkista puhumista.

Tunne on outo. Samalla hetkellä, kun olen ulkomailla puhumassa teoksestamme, Vehkoo on kirjoittamassa kolumnia siitä, miten häirinnän kohteeksi tullut saa kyllä kohtalonsa kuuluville, mutta tilanne ei tunnu etenevän siitä minnekään. Laukussani polttelee pieni kasa myytäväksi tuotuja Vahinkoraja-kirjoja, vuonna 2014 tekemäni ja viimeisin täysin fiktiivinen, yksin luomani sarjakuvateos. Muistelen kustantajani esittämää kysymystä milloin aion tekaista jotakin aivan omasta päästäni. Jotain, joka ei ole niin kiinni todellisuudessa.

Sade alkaa Manchesterissa kello 10:40 paikallista aikaa ja seuraa minua Kendaliin saakka.

Kuvakrediitit: Emmi Nieminen