PROSESSISSA

2. JULKAISU


Säädän samanaikaisesti kaikkiaan viittä eri teosta. Aktiivisesti siis, kymmeniä muita hautuu taustalla, odottaa rahoituspäätöksiä, oikeanlaista vuodenaikaa, tähtien oikeaa asentoa. Isoin näistä on pitkä kokeellinen dokumenttielokuva, joka on musta komedia maailmanlopusta.

Ensimmäinen synopsis siitä on kirjoitettu jo melkein kaksi vuotta sitten. Reilu vuosi sitten sen ensimmäinen demo kuvattiin ollessani Japanissa, kuvasimme Fukushiman hylätyllä ydintuhoalueella. Kauneimpia paikkoja missä olen koskaan ollut; luonto on vallannut kaupungit ja kylät takaisin, luonto ottaa sen mikä sille kuuluu. Tänä keväänä kuvasimme toisen demon Ruotsin Kiirunassa, kaupungissa, joka muuttaa kolme kilometria, jotta se ei sortuisi alla kaivettavaan kaivokseen. Vaikka rahoituksen keräämisen hitaus harmittaa, siinä on hyvätkin puolensa. Ajan saatossa idea tarkentuu ja itse oppii ymmärtämään paremmin mitä on oikein tekemässä. Hetkittäin tuntui siltä, että elokuvassa ei ole mitään järkeä, toisena usko siihen on vahva.

1. JULKAISU

Olen odotellut jo pari viikkoa, että ihmiset palaisivat lomilta. Mikään ei oikein etene. Oikeastaan se on vapauttavaa, voin keskittyä ajatteluun, enkä tietokoneen ruudun tuijottamiseen. Tylsyys, ei minkään tekeminen, epätehokkuus, nautinnollisen vastavirtaista. Päätin kymmennen vuotta sitten lopettaa lentämisen Euroopan sisällä, ensisijaisesti ekologisista syistä, mutta varsinkin siksi, että hidas matkustaminen on ajan tuhlausta, tehottomuutta, ja siten vastoin osaltaan yhteiskuntiemme taloudellisia arvoja. Et ole mitään ilman kiirettä, pursuavaa kalenteria ja hätäisen dynaamisia “sent from mobile phone” -sähköposteja. Ainoa todellinen valuutta on aika; minkälaisiin palasiin pilkot rajallisen aikasi maailmassa, mihin hintaan myyt tuntisi kohti kuolemaa. Todella rikas on se, jolla on aikaa tuhlattavaksi (nyt tietenkin lähestymme tätä läntisestä näkökulmasta ja mahdollisuuksista). Ajan tuhlaaminen on keskeinen osa monen taitelijan työtä; tarkastelu, pohdinta, keskustelu, uudelleen tekeminen, pois heittäminen.

Kuitenkin, kun ensimmäiset työmeilit kilahtavat maanantaina postilaatikkoon, olen jo unohtanut tämän kaiken. Kuten raskaan sarjan nyrkkeilijä Joe Louis totesi itseään pienemmälle ja nopeammalle vastustajalleen: You can run, but you can’t hide. Voiko kapitalistista yhteiskuntaa koskaan todella paeta?