PROSESSISSA

7. JULKAISU

Joulukuu 2018

Olen hapoilla. Kuvittelen juoksevani maratonin viimeistä viittä kilometriä. Olen niin lähellä maalia, mutta vielä pitäisi jaksaa monta asiaa. Jo pelkkä palaverin sopiminen Liinan ja Paulin kanssa tuntuu liian raskaalta. Se johtuu osittain toisten kuvitustöiden aiheuttamasta uupumisesta ja aikapulasta. Mietin olenko ajatellut liian heppoisasti Mielikuvitustytön hoituvan valmiiksi kaiken muun ohessa.

Joulupäivänä avaan vahingossa sähköpostin ja huomaan Pauliinan lähettäneen käsikirjoituksen englanninkäännökset. Lukiessani koen syvää liikutusta; liikutun omasta tekstistäni, joka on etääntynyt tavallaan jonkun toisen tekstiksi kääntämisen myötä. Se tuntuu yllättävän hienolta, virstanpylväältä. Iloitsen siitä, että myös muilla kuin suomea taitavilla on mahdollisuus lukea kirja.

Loppiaisena käsittelemme lukupiirissä ruotsalaisen Lena Anderssonin kirjaa Omavaltaista menettelyä. Kirjan, jossa runoilija Ester Nilsson kehittää epätoivoisen rakkaussuhteen julkkistaiteilija Hugo Raskiin, on juoruiltu perustuneen kirjailijan itsensä ja elokuvaohjaaja Roy Anderssonin suhteeseen. Andersson itse on kuitannut juorut sanomalla:

“Kaikki kirjoittamani perustuu jossain määrin kokemaani, jotta ymmärrän, mistä kirjoitan. Henkilöt ovat kuitenkin fiktiota. Olen myös keskustellut tunteja ja päiviä ystävättärieni kanssa puhelimessa ja saanut tarinoihin paljon vaikutteita heidän kokemuksistaan.”

Mietin miksi todellisuuden ja fiktion eroa on niin vaikea hahmottaa. Johtuuko se vain siitä, että ihminen joka ei kirjoita tarinoita, ei ymmärrä tarinankertomisen logiikkaa ja tarinan ehtoja? Tai jos ei ole koskaan miettinyt sitä, kuinka epämääräisiä käsitteitä ovat totuus ja todellisuus? Vaikka tunteet ovat eniten totta tässä maailmassa, nekin ovat totta vain lyhyen hetken.

Huomaan, että olen ruvennut jännittämään kirjan vastaanottoa. Tuleeko mitään vastaanottoa? Ostaako tai lukeeko kirjaa kukaan? Saanko siitä palautetta? Ja jos saan, tuleeko se olemaan sellaista palautetta, jota minun on vaikea kestää? Minkälaista palautetta minun olisi vaikea kestää? Mietin myös, onko tyhmää paljastaa kirjan lähtökohdista tässä “kaikki”? Kirja on etääntynyt todellisuudesta, se on fiktiota, en kutsuisi sitä enää muistelmaksi tai välttämättä edes omaelämäkerralliseksi. Samaan aikaan se on hyvin henkilökohtainen, täynnä tunnetta joka on elettyä ja tuttua.

Olen koko prosessin ajan ollut sitä mieltä, että ainoa tavoitteeni on olla itse tyytyväinen lopputulokseen. Onnistua asioissa, jotka tuntuvat tärkeiltä: rytmi, piirrokset, tunne, jokin jota voi kutsua syvällisyydeksi. Ja olenkin tyytyväinen, tiedän tehneeni kaiken niin hyvin kuin olen osannut. On kuitenkin vaikea arvioida omaa työtään, joka on itselle rakas. Tuttu taskunpohja, täynnä nöyhtää ja putua. Tässä vaiheessa osaan niin paljon enemmän kuin neljä vuotta sitten ja on vaikea olla näkemättä työssään kohtia, jotka nyt tekisi eri tavalla. Voisin aloittaa kaiken alusta ja niin kirja ei valmistuisi koskaan.

6. JULKAISU

Tammi 2017-maalis 2018

Alkuvuonna teen yhtä aikaa maalauksia alkukesän näyttelyäni varten, suunnittelen kuvitusnäyttelyä Taidekeskus Haiharaan heinäkuulle, yritän joka välissä piirtää Mielikuvitustyttöä ja pohdin, koska on realistista suunnitella sen julkaisua. En ole ollut yhteydessä Asemaan, koska olen niin epävarma työn valmistumisen aikataulusta. Olen kuitenkin sopinut tekeväni sarjakuvaan liittyvän “akustointipyörylänäyttelyn” Tampereen Klubilla toimivaan Kuuma Linja -galleriaan syksyllä, joten vielä vuoden alussa kuvittelen kirjan valmistuvan siihen mennessä. Kevään ja kesän kiireiden ollessa ohi paneudun taas lukuun kolme ja elokuun lopussa saan sen vihdoin valmiiksi.

Skannaamisessa ja suurpiirteisessä tekstin ja kuvien yhdistämisessä menee yllättävän pitkään. Se on kuitenkin pakko tehdä, vaikka kirjan taittovaiheessa kaikki menisikin uusiksi. Syyskuussa menemme kirjailija-ystävän kanssa Hailuotoon residenssiin ja uskaltaudun näyttämään tulostamani paperikasan hänelle. Joudun jälleen kerran painiskelemaan kouristelevan häpeäntunteen kanssa ja minut valtaa syvä helpotus, kun kirjailija ei naura nivaskalleni vaan tuntuu ymmärtävän, mistä jutussa on kyse. Keskustelemme Mielikuvitustytöstä saaren yössä.

Joulukuussa ripustan Mielikuvitustytön kuvista tehtyjä pyöreitä printtejä Kuuma Linjaan. Vaikka ärsyttääkin, että tästä ei tullut sarjakuvan julkaisua promoavaa näyttelyä, kuten oli tarkoitus, on myös hauska laittaa piirustuksia esille ja vähän vilauttaa, mitä olen viime vuodet puuhaillut. Eniten näytän kuitenkin ehkä itselleni, että olen saanut jotain konkreettista aikaiseksi. Näyttely antaa yllättäen lisäenergiaa viedä projektia taas eteenpäin.

On nimittäin aika ottaa yhteyttä kustantajaan. (Hävettää, tietysti, taas sietämättömällä tavalla. Miten tässä on mennyt näin kauan?!) Puren hammasta kun luen vastausmeilistä, että koko ensi vuoden julkaisuaikataulu on täynnä. Epävarmalla alalla järkevintä on kartoittaa muita vaihtoehtoja eikä jäädä odottelemaan. Saan rohkaisevia sanoja.

Lähettelen raakataitto-pdf:ää eri paikkoihin, isoihin ja pieniin. Suuren Kurpitsan Pauli Kallio on ollut alusta lähtien kaikkein todennäköisin vaihtoehto, sillä asumme samassa kaupungissa ja tunnemme entuudestaan. Olen ollut Paulin luona juhlissa, maalannut Paulin kaapinoveen Tove Janssonin kuvan, syönyt hänen leipomiaan sämpylöitä, tanssinut hänen diskoissaan. Ehkä olen kokenut, että olisi ollut liian helppoa –ja tavallaan kaikista vaikeinta lähestyä häntä. Nyt kuitenkin teen sen, koska kaikki vaihtoehdot on tutkittava Suomen pienellä kustannuskentällä.

Viestittelemme pari päivää ja tilanne on sama kuin Asemalla: vuosi 2018 on jo täynnä. Pauli haluaa silti julkaista Mielikuvitustytön vuoden 2019 keväällä! Vaikka siihen on vielä yli vuosi, olen jo täysin zen; vuosi ei ole mitään tässä juoksussa, kirja ilmestyy perkele, hurraa! Yksi ehto Paulilla kuitenkin on, kynnyskysymys: tekstin persoona pitää muuttaa takaisin minä-muotoon. Kitisen asiasta vähän, mutta luotan tuon käsikirjoittaja-konkarin näkemykseen. Kuten Pauli asian muotoilee: sinä-muoto on ollut hyvä työkalu kirjoittamiseen, mutta ei enää perusteltavissa. Hyväksytään.

Olen jo pitkään pähkäillyt, kuka voisi kääntää Mielikuvitustytön. Haluan sarjakuvaan ehdottomasti käännökset mukaan, jotta sen mahdollinen lukijakunta laajenisi. Tekstiä on melko vähän, joten käännökset saa nätisti mukaan “tekstityksinä” suomenkielisten alle. Huomaan, että Hanneriina Moisseisen sarjakuvien käännökset ovat Pauliina Haasjoen, puolitutun runoilijan, joten käännyn hänen puoleensa. Ilokseni Pauliinalla on aikaa ja intoa tarttua työhön.

Taittajaksi pyydän graafikko-ystävääni Liina Luomaa. Vuonna 2012 tein Mielikuvitustytön, silloisen Psykon, ensimmäistä versiota ensimmäisellä apurahalla samalla työhuoneella Liinan kanssa. Jo silloin kysyin häneltä, voisiko hän ehkä taittaa valmiin jutun. Tuntuu hauskalta ja oikealta palata tähän vuosien takaiseen pyyntöön.

5. JULKAISU

2016

Maaliskuussa 2016 saan neljännen apurahan Mielikuvitustytölle Sarjakuvantekijät ry:ltä. Huojentaa. Olen ollut rehellinen prosessin kulusta hakemuksessani ja tuntuu, että minuun luotetaan yhä. Kiitos. Kevään tullen saan myös Mielikuvitustytön ensimmäisen osan piirrettyä. Skannaan sen ja teen raakataitto-pdf:n, jotta saan edes jonkinlaisen todisteen tekemisistäni ja voin testata sen toimivuutta. Uskaltaudun näyttämään pdf:n ystävälleni Samille, vaikka hävettää niin paljon, että olen melkein pahoinvoiva. Työni näyttäytyy mielessäni samaan aikaan melko hyvänä ja täysin nolona.

Mielikuvitustyttö levittäytyneenä työpöydälle…
…ja työhuoneen seinälle.

Samin reaktio on kuitenkin niin kannustava ja innostava, että uskaltaudun lähettämään pdf:n myös Asema Kustannukselle, sarjakuvakustantajalle, jonka linjaan kirja mielestäni sopisi.

Sähköpostin lähetettyäni kouristelen häpeästä ja soimaan itseäni. Kuinka voin kuvitella, että kukaan kiinnostuisi työstäni? Surkeaa amatööriraapustelua, lattea, laimea, kömpelö tuotos! Ville Ranta, Aseman pyörityksestä vastaava sarjakuvataiteilija, kirjoittaa viimein ja antaa hyvää palautetta, jota luen posket palaen. Hänellä on parannusehdotuksia, mutta hän myös toteaa että kirja ei ole välttämättä Aseman juttu. Olen miedosti pettynyt, mutta myös huojentunut –Ranta ei ainakaan teilannut Mielikuvitustyttöä täysin! Ja kyseessä oli vasta ensimmäinen kustantajaehdokas. Myöhemmin saan Rannalta lisää postia, jossa hän pohtii vielä julkaisemista ja ehdottaa aiesopimusta. Oloni on melko epäuskoinen, mutta helpottunut.

Heinäkuussa matkaan Tanskaan residenssiin aikomuksenani uppoutua koko kuukaudeksi Mielikuvitustyttöön ja saada koko luku II piirrettyä valmiiksi. Samana päivänä kun saavun residenssiin, alan aivastella ja iltaan mennessä makaan täysin flunssaisena vankikoppia muistuttavan ankean huoneeni sängyn pohjalla. Työtila on onneksi niin lähellä asumusta, että jaksan jo parin päivän sairastamisen jälkeen käydä tovin piirtämässä. Flunssa on sitkeä ja leimaa koko residenssikuukautta. Niiskutan ja yskin työhuoneessani. Residenssistä tuleekin mieleen ennen kaikkea Game of Thronesin -täyteiset sateiset päivät. En ole superfiiliksissä työskentelyn suhteen, mutta ainakin saan piirrokset tehtyä suunnitelmani mukaan.

Työpöytä Gæestatelier Hollufgårdin studiolla: mukana tärkeääkin tärkeämpi kuminpuru-harja ja tanskalaisia karkkeja.
Residenssin yksinäisyydessä on turvauduttava selfieen käsien asentojen hahmottamiseksi.
Käsien ohella toinen vaikea piirrettävä on aito nauru.
Luku II valmistuu Odensessa heinäkuun 2016 lopussa.

Syksyllä teen taas lastenkirjaa ja Mielikuvitustyttö on katkolla. Käynnistelen myös toista lastenkirjaprojektia Mazzanossa tutustumani kirjailija-ystävän kanssa sateisessa Espanjassa. Mietin (lievästi turhautuneena), onko minulla koskaan aikaa tehdä Mielikuvitustyttöä valmiiksi.

4. JULKAISU

Syyskuu-Lokakuu 2015 Italia

Syyskuun alussa lähden residenssiin Italiaan, Mazzanon keskiaikaiseen kylään. Tehtävälistalla on kuvitus lastenkirjaan ja Mielikuvitustytön edistäminen. Olen vasta eronnut monivuotisesta parisuhteesta ja aivan hajalla uuden elämäni äärellä. En ole varma, mitä eron poteminen yksin keskellä Italiaa tekee mielelleni.

Työpisteeni aamupäivän valossa

Asunto on suoraan sanoen melko surkea työskentelyyn: pimeä ja epäergonominen. Siitäkin huolimatta nousen yhtäkkiä suruni yläpuolelle ja selviän työn avulla eristyneisyydestä, yksinäisyydestä, kaipauksesta, netittömyydestä, kahdesta vatsataudista ja hiostavan kuumasta ilmasta. Olen lukkiutuneena luolaani ja teen kuvia lastenkirjaan päivisin niin kauan, kuin kattoikkunasta tulee riittävästi valoa. Auringon laskiessa istun piazzalla vanhan kirkon raunioissa kirjan ja birran kanssa ja tunnen olevani työurani, oikeastaan koko elämäni omituisella, elokuvallisella huipulla. On apurahaa, residenssiä, sydänsurua ja mouruavia kissoja.

Iltapäivän birra ja kirja -hetki kirkonraunioilla
Kissamaa

Lokakuussa tapahtuu: toiseen residenssiasuntoon saapuu suomalainen kirjailijanainen. Kohtaamme piazzalla ja halaamme. Patikoimme metsässä, juomme viiniä naisen kattoterassilla. Lähden käymään Venetsiassa. Tulen takaisin ja kirjailijanaisen perhekin on saapunut paikalle. Vietämme aikaa yhdessä, leikin 3-vuotiaan kanssa, juttelen aikuisten kanssa. Ystävystymme. Kirjailija lainaa minulle kirjan, josta arvelee minun pitävän: Liv Ullmanin Muutos. Luen kirjan nopeasti, henkeä pidätellen. Yhtäkkiä jokin lukko aukeaa. Kirjoitan nopeassa tahdissa Mielikuvitustytön uusiksi, mielessäni selkeä järjestys ja dramaturgia, lasinkirkkaat sanat putoilevat näppäimistölle.
Tajuan myös hellittää omaelämäkerrallisuuden kanssa. Päästän irti todesta ja rupean kirjoittamaan tarinaa. Se on ihana hetki.

Näkymä kirjailijatalon kattoterassilta

Kirkkaus ei johdu pelkästään Muutoksesta. Se johtuu myös siitä, että asunnossani ei ole internetiä. Käyn hoitamassa asioita (ja facebookissa) kirjastossa tai baarissa ja olen puolessatoista kuukaudessa vierottunut niin, että luolassani en tunne oloani levottomaksi, vaan uskomattoman rauhalliseksi ja selkeäksi. Luen paljon. Katson elokuvia, niitä muutamia joita on tarjolla tietokoneeni uumenissa ja dvd:nä. Keskityn asioihin. Kirjoitan. Nukun syviä, pitkiä öitä leveällä patjalla kattoikkunan alla.

Työskentelyä pilven sisällä

Kun palaan Suomeen, olen vielä hetken seesteinen. Kaaos palaa hiljalleen, mutta olen silti edistynyt kirjan kanssa huomattavasti. Lastenkirjan kuvitus, jonka tein ihanassa flow-tilassa, vie minua eteenpäin Mielikuvitustytön kanssa ja löydän vihdoin sopivan yhdistelmän lyijykynäviivaa, kollaasia ja akvarellia. Aloitan kuvien tekemisen kronologisesti ensimmäisestä osasta loppuvuonna 2015.

Tekniikan ja tyylin hakemista

Tunnen paineen, jota kerääntyy pitkittyneestä prosessistani. Koko upea apurahavuosi on mennyt enkä ole läheskään siinä pisteessä kuin oli tässä vaiheessa tarkoitus olla! Olen silti huojentunut, että olen vihdoinkin kartalla siitä mitä olen tekemässä. Aina epäuskon hetkinä suljen silmät ja tartun valmiiseen kirjaan, silittelen sen mielikuvituskansia ja kääntelen sivuja.

3. JULKAISU

Alkuvuosi 2015

Vuodesta 2015 tulee raskas.

Apurahan aiheuttama euforia haihtuu, kun tunnen olevani työn kanssa yhä melko hukassa. Käsikirjoitus, jonka oli tarkoitus valmistua syksyn 2014 aikana, on yhä kesken, enkä tiedä miten saisin sen hallintaan. Alan silti tehdä kuvia, koska luulen vielä että sarjakuvan voi tehdä näinkin päin. Kuvienkin tekeminen on jatkuvaa taistelua, kuten käy ilmi työskentelypäiväkirjastani:

12.1.2015

Viime viikolla aloin maalaamaan maaliskuista näyttelyäni varten. Rakastan maalaamista! Tuntuu että piirtäminen on täysin alisteista sille. Rupesin miettimään, että mitä jos maalaisin ne kirjan kuvat? En tiedä miten se toimii, mutta jotenkin haluaisin ohjata työskentelyäni sitä kohti, mitä rakastan, enkä sitä mikä tuntuu epämiellyttävältä ja hankalalta. En usko että se toimisi lopputuloksen kannalta. Maalaaminen tuntuu hyvällä tavalla riskinotolta.”

(välihuomio 2019: en enää koe, että piirtämiseni olisi alisteista maalaamiselle, ennemminkin niin, että maalaamiseeni kuuluu paljon myös piirtämistä. Ehkä olen näiden vuosien aikana oppinut piirtämään?)

29.1.2015

Nyt olen pohjustanut muutamia nurkista löytyneitä pieniä mdf-levyjä ja tehnyt ekat testikuvat. Tekniikka tuntuu todella hyvältä. Akryyleillä maalaaminen tuntuu oikealta nimenomaan mdf-levylle, jonka sileää pintaa pitkin on helppo kuljettaa sivellintä. Kuviin saan ehdottomasti enemmän tunnetta näin, kuin piirtämällä. Tykkään myös tehdä ohuella siveltimellä tarkkoja yksityiskohtia, mikä tuo piirroksellista jälkeä mukavasti. Seuraavaksi pitääkin ostaa oikean kokoisiksi leikattua mdf:ää, sillä nämä testipalat ovat ehkä vähän liian pieniä ja loppuvat kohta. Hahmottelin että kirjan koko voisi olla 21x23cm. Ei ihan neliö, ei liian pieni tai liian iso. Karkea layout voisi olla très simple. “

(välihuomio 2019: prosessissa meneillään itseni-vakuuttelu-vaihe)

31.3.2015

Maalaushommat tuli väliin ja olin ainakin kk:den tauolla Mielikuvitustyttö-hommista. Jouduin vaikeuksiin mdf-homman kanssa! Tuli vastoinkäymisiä joidenkin kuvien kanssa ja innostus katosi. Nyt pitää taas löytää se oikea raide. Ongelma on siinä kun yritän tehdä maalausta liian suunnitelmallisesti. Siitä tulee heti ihan hirveän jäykkää ja ankeeta. En oikein tiedä miten lähestyisin kuvia. Niinpä oon nyt keskittynyt taas kässäriin –oli niin vaikea hahmottaa, mitä oon tekemässä, että leikkasin kässäriplärän lauseiksi ja taittelin A4:sta vihkosen, johon liimailin uudestaan järkkäilemäni lauseet. Niin oli jotenkin helpompi kuulla se tarinan rytmi. Tänään kävin jokaisen virkkeen läpi ja koitin hioa niitä paremmiksi. Jätin turhia pois ja muotoilin sujuvammaksi. Tosin nyt oon käsitellyt vasta alle 1/3 jutusta ja on jo yli 60 sivua, joten tuntuu yhä vahvemmin että tarina on pakko pilkkoa trilogiaksi. Huh. Heijaa.

Kohta on kuitenkin pakko palata kuvien pariin ja yrittää saada se puoli selkiintymään. Mikä on mun tyyli?”

Kun työ on hankalaa, keskityn mielikuvaharjoitteluun: suljen silmäni ja yritän nähdä kirjan edessäni. Ajattelen, miltä tuntuu saada valmis kirja käsiini, sitä euforian tunnetta.

12.6.2015

Kamppailen edelleen tyylin kanssa. Yritän jotain maalaus-piirustuskollaaseja mdf-pohjille. Kaikki näyttää töhryiltä. Kokeilin lyijykynäpiirrosta ja se näytti tylsältä. Tein siistin mustekynäpiirroksen valopöydän kanssa ja se oli hieno mutta jotenkin hengetön? Jotenkin haluaisin yhdistää maalauksen tunnelman, akvarellin keveyden ja viivat. Haluaisin että lopputulos on taiteellinen mutta ei liian. Haluaisin että se näyttäisi yhtä aikaa vähän kömpelöltä ja tosi suvereenilta. Pyh, helppoa! Tuntuu että oon vaan huono ja laiska. Mietin että pitäiskö kässäriinkin vielä kajota…”

16.6.2015

Maalaus pyrkii pienistä mdf:stä isompaan kokoon. Enkö vain pysty tekemään pientä? Myös pyrkimys vähävärisempään, vain muutaman värin hallintaan näkyy. Ehkä kuva voi irrotella enemmän ja olla ronskimpaa, jos teksti on siisti ja kiltti?”

(välihuomio 2019: pystyn tekemään pientä)

2. JULKAISU

2014

Alkuvuodesta 2014 otan Psykon takaisin työpöydälle. Tässä vaiheessa työnimi on muuttunut Mielikuvitustytöksi ja siinä on jotain, joka ei päästä minua otteestaan. Yksi tärkeä oivalluksen hetki tapahtuu helmikuussa Berliinissä, jossa olen ystäväni kanssa puolitoista viikkoa. Matkan aikana kirjoitan apurahahakemusta Taiteen edistämiskeskukselle ja puhun käsikirjoituksesta ääneen ystävälleni. Keksin muuttaa persoonaa minä-muodosta sinä-muotoon. Etäännytys toimii ja saan tekstistä kontrollin. Alan ottaa askeleita kohti fiktiota.

Hion apurahatekstiä niin tarkkaan kuin vain osaan.

Otteita hakemuksesta:

“Tämän vuoden alusta olen taas päässyt käsikirjoitukseen käsiksi. Teoksen pohjana on kokoelma muistoja, jotka nousivat psykoterapian aikana pintaan ja nyt työ on laajentunut ja syventynyt käsittelemään kokonaista elämäntarinaa ja etsimään niitä pisteitä, jotka tuntuvat satunnaisilta, mutta ovat vaikuttaneet syvästi mieleen.

…..

Vaikka työ on henkilökohtainen ja sen perusta omaelämäkerrallinen, kokemukseni ovat monessa mielessä universaaleja. Lapsuuden ja nuoruuden kipuilu ja pelko järjen menettämisestä koskettavat varmasti monia ihmisiä. Terapiassa koin monesti olevani etuoikeutettu ja toivoin voivani antaa kaikille terapiakokemuksen ”lahjaksi”. Teos on tapani toteuttaa tuo ajatus.”

Haen apurahaa myös käsikirjoituksen tekoon Kuvittajat ry:ltä. Kun tieto tuosta apurahasta tulee huhti-toukokuussa 2014, ilmoitan Taiteen edistämiskeskukseen, että projekti on saanut rahoitusta myös muualta. Olen ymmärtänyt, että se voi edistää apurahan saamista. Siltikään en tahdo uskoa kesäkuussa postiluukusta tipahtavan kirjekuoren sisältöä: minulle on myönnetty vuosiapuraha Mielikuvitustytön piirtämiseen. Se tuntuu niin uskomattoman ihanalta ja onnelliselta, että sen kokemuksen ansiosta selviän monista vaikeista hetkistä myöhemmin.

Tuntuu hienolta sukeltaa kirjan pariin “luvan kanssa”, saada palkkaa tekemästään työstä. Syksyllä keskityn lukemaan vanhoja kirjoituksiani ja kirjoittamaan tajunnanvirtamaista tekstiä nuoruudesta. On vaikea sisäistää, että kaikkea mikä valuu näppäimistöltä koneen uumeniin, ei ole tarkoitus julkaista, vaan kyse on materiaalista, jota voi karsia, muovailla, editoida ja hioa. Tuntuu, että tekstin kirjoittamisessa on jotain vaarallista, vaikka en olekaan laatimassa ydinpommin ohjetta.

1. JULKAISU

2011-2012

Olen elokuussa 2011 elokuvissa. Elokuvan päähenkilö purkaa neuroosejaan terapeutin tuolissa. Aina tätä, mietin. Tämä tyyppi on tehnyt näitä terapia-elokuviaan varmaan kaksikymmentä. Kyllä minäkin voisin tehdä sellaisen sarjakuvan missä istun terapiassa.

Olen juuri lopettanut monivuotisen psykoterapian. Yhtäkkiä minulla on huomattavasti enemmän energiaa luovaan työhön.

Ajatus sarjakuvasta alkaa itää. Minulla on ajatuksia ja katkelmia, tarinanpätkiä siellä ja täällä.

Seuraavan vuoden alussa haen kirjastoapurahaa Taiteen edistämiskeskukselta.

Ote hakemuksesta:

“Käsikirjoitan sarjakuvaa, työnimeltään ”Psyko”. Psyko kertoo omaelämäkerrallisen tarinan psykoterapia-prosessista; siitä mikä johti terapian aloittamiseen ja mikä muuttui viiden vuoden terapian aikana.

Haluan kertoa terapiasta avoimesti ja vailla häpeää ja valottaa ehkä vieraaksi ja pelottavaksi miellettyä asiaa sekä arkisesti että tunteella. Haluan tehdä taideteoksen –selkeän tekstin ja ilmaisullisten kuvien kontrasti on mielestäni toimiva ja perusteltu ratkaisu teoksessa, joka käsittelee mielen hajoamista.

…..

Psykosta tulee täysimittainen, kuvallisesti ja tekstillisesti tasokas sarjakuva-albumi. Albumin valmistuttua haen sen julkaisuun apurahaa, tai etsin mahdollisesti ulkopuolisen julkaisijan. Teen sarjakuvan sekä suomeksi että englanniksi, jotta sillä on mahdollisuus suurempaan lukijakuntaan ja sitä voi viedä ulkomaisille sarjakuvafestivaaleille.”

Yllätyksekseni saan apurahan ja aloitan sarjakuvan työstämisen. Mielessäni on elokuvallisia kohtauksia tilanteista, jotka mielestäni kuvaavat ja symboloivat sitä, kuinka henkinen hyvinvointini romahti vuosia aiemmin.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja kaappeihini on kertynyt päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa, nuortenromaani-aihioita ja kouluesseitä. 2000-luvun puolivälissä aloin tehdä sarjakuvia, joissa käytin käsikirjoituksina tajunnanvirtatekstistä poimimiani ja muokkaamiani pätkiä. Näin ensimmäisistä sarjakuvistani tuli enemmän häivähdyksiä tilanteista kuin tarinoita; ajatuksia jotka olivat ehkä itselleni merkityksellisiä, mutta eivät välttämättä avautuneet kovin monelle lukijalle. Kuvatus-sarjakuvapäiväkirjat (Kaino-Kustanne, yhdessä Kaija Papun kanssa) ovat olleet itselleni matalan kynnyksen tutustumista kirjoittamiseen ja tekemiseen. Päiväkirja-formaatti on tuttu juttu, helposti lähestyttävä. Tekstin suhteen en ole niissä ollut kovin kunnianhimoinen.

Nyt tuntuu vaikealta aloittaa. Tunnen, että ääneni on ollut kadoksissa vuosia. Olen kirjoittanut vain apuraha-hakemuksia ja näyttelytekstejä. Kirjeenvaihto ystävien kanssa on hiipunut satunnaiseksi, samoin päiväkirjoille uskoutuminen. Lukeminen myös. Lopulta alan kirjaamaan satunnaisilta tuntuvia muistikuvia ajatuksena, että nyt on vain pakko aloittaa jostain.

“KISS OF DEATH
Olimme kuudennella luokalla ja sinä olit jättämässä hyvästejä minulle.
Liikuntatunnilla keräännyimme rinkiin ja tanssimme jonkin omituisen liikunnallisen tanssin, jossa olkapäällemme laskeutui takana olevan käsi. Siinä kätesi oli, olallani, paksuna ja rumana, sinulle täysin epäsopivana. Käsissä minä sinut päihitin, jos jossain.

En halunnut uskoa, että koko 12-vuotisen ikämme jatkunut ystävyys voisi päättyä. Epäilys kyti sisälläni kuitenkin tummana möykkynä. Jokin oli muuttumassa; sinä, minä, me, kaikki ympärillämme.
Kuin epätoivoisena rakkaudentekona, täysin epäsopivana ja ajattelemattomana, suikkasin kädellesi suudelman. Pienen ja älyttömän. ”Älä! Joku voi nähdä!”, sähähdit salamannopeasti ja poskiani kuumotti. Kuinka saatoinkin olla niin tyhmä.”

Apuraha on parin kuukauden pätkä ja projekti jää näyttelykiireiden alle kytemään. Vuosina 2012-2013 maalaaminen ottaa tilaa työskentelyssäni ja ryhdyn kuvittamaan myös ensimmäistä lastenkirjaani.