PROSESSISSA

2. JULKAISU


Blue Diary, sekatekniikka 2019

MERI JOKA MUOTOUTUU JA MUOVAA – MIETTEITÄ YLIJÄÄMÄSTÄ, ALITAJUNNASTA, KLISEISTÄ JA SISÄISESTÄ ILMASTOSTA

Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma, rouva Ramsay sanoi. Mutta sinun täytyy nousta ylös yhtä aikaa auringon kanssa, hän lisäsi.

Virginia Woolfin romaani Majakka (alkup. To the Lighthouse)i alkaa rouva Ramsayn sanoilla, joilla hän vakuuttaa pojalleen, että tämän kovasti odottama retki saattaisi vihdoin huomenna muuttua todeksi.

Että retki ei enää olisi vain toive, vaan että se alkaisi, ja todentuisi.

*

Myös taiteen tekemisessä matkasuunnitelmat ja vakuuttelu ovat tärkeitä. Että pitää yllä toivoa ”kauniista ilmasta”, vaikka hetkellisesti näkymät olisivat kuinka laimeita tahansa tai sisäinen ilmasto vain sameaa harmautta.

On jaksettava uskoa, että lähdön hetki koettaa vielä.

Että jonakin yönä tai päivänä jokin kirkastuu, tai ainakin sisäinen säätila selkeytyy sen verran, että askelluksen ja työskentelyn voi aloittaa.

*

Mutta vielä silloinkaan retki ei ole valmis. Se on vain kartan päällä hohtava kangastus, jota kukaan toinen ei näe, mutta jonka kanssa mielen eri kerrokset neuvottelevat kiihkeästi. Ration palvelukseen valjastetun päivätajunnan lisäksi reittiä suuntaavat vaistot, tunteet ja opitut tavat; sillä olkoonpa kuinka epämuodikas ajatus tahansa, uskon että monet elämällemme ja taiteen tekemiselle välttämättömät asiat tapahtuvat tiedostamattamme.

Kyse on kemiasta ja mahdottomuudesta säädellä aivojen hermosoluja. Että jotain meistä on olemassa perustavasti ennen kieltä, jolla nimeämme itsemme ja meidät.

Useat reittivalinnoista tekeytyvät tajuntamme ulottumattomissa.

*

Mutta on myös uskallettava tarttua kompassiin ja avattava ovi.

On noustava ylös ja aloitettava työstö, vaikka ei ihan vielä tiedä, minne kulkea, tai mitä tehdä. Aavistusten (tai: aaveiden) kartta turvanaan on uskallettava antautua liikkeelle.

Ja sitten kun jo toimii ja tekee, on uskallettava katsoa yhä tarkemmin ja punnittava kuljettuja reittejä yhä kriittisemmin. On uskallettava heittää pois väärään suuntaan viettävät polut sekä teokset, jotka osoittautuvat prosessin edetessä kokonaisuuteen sopimattomiksi tai muutoin vain kelvottomiksi matkakumppaneiksi.

On käännyttävä takaisin ja tunnusteltava jälleen.

Sillä ilman liikkeelle lähtöä ja päivänvaloa kaikki jää vain lunastamattoman potentiaalisuuden piiriin.

*


Blue Diary II, sekatekniikka 2019

Maalatessani SIIRTYMIÄ / DISPLACEMENTS -näyttelyäni, joka oli elokuussa esillä Kulttuuritalo Laikun Studiossa, kesti kauan, ennen kuin pääsin kiinni maalamiseen, ja toisaalta tulin työstäneeksi teoksia, jotka osoittautuivat kokonaisuudesta erillisiksi.

Tämänkertaisen päivityksen kuvien työt ovat kyseistä ylijäämää.

Prosessin kannalta ne eivät olleet turhia, sillä niitä maalatessani löytyi jotain, mitä olin hakenut, ja jatkaessani seuraaviin töihin pystyin pitämään kiinni tuosta jostakin jo löydetystä.

Työskentelyn lomassa luin jälleen kerran Maggie Nelsonin fragmentaarista teosta Bluets (2009)ii taukokirjanani; luen sitä usein, se on itselleni tärkeä kaikessa paljaudessaan.

Ehkä siitä jäi joku jälki, tai ainakin Nelsonin lauseiden majakan tavoin yötä läpäisevä yksinäinen valokiila heijastui teosteni nimiin. Yhteisestä melankolian maaperästä huolimatta maalaukseni ovat kuitenkin eri veren ja eri meren kirjoitusta.

*

Meri: en tiedä mitä ajatella siitä.

Tiedän mereen kytkeytyvän vieraus-kuvaston kliseeksi, mutta samaan aikaan jokin minussa hakeutuu toistuvasti tuon rauhattomana vellovan ja horisonttiin pakenevan hallitsemattoman massaisuuden äärelle.

Joku minussa kaipaa syvyyttä, liikettä ja sineä.

Romantikkoja kaiuttaen voisi todeta, että kaipuu itsessään on meri, ja jatkaa näin kliseiden tiellä ― tosi ehkäpä kliseetkin ovat tarpeen. Myös matkametaforat ja majakat ovat kliseitä ja kuvina kuluneita, ja silti ne ulottavat yhä lonkeronsa meihin ja resonoivat ajatuksissamme.

Mutta pelkkien upeiden auringonlaskujen sijaan on syytä muistaa myös levälautat, mikromuovi ja tajunnan ulottumissa vellovat turhaumat. On muistettava eliöiden väkivaltainen reviiritaistelu, historiamme kolonialistiset laivamatkat ja tuolloin kirjoitetut alistussuhteet, joita elämme yhä todeksi.

Lajien sukupuutto ja Jäämerellä käytävä kiista öljystä.

Että meri on monta.

*

On piirrettävä merikarttaa jatkuvasti uudelleen.

On luodattava.

Ja luotettava, että aallot lyövät kasvoillemme vielä huomennakin.


Flowers of Lighthouse, sekatekniikka 2019

i Virginia Woolf: Majakka (alkup. To the Lighthouse, Hogarth Press 1927), suom. Kai Kaila. Kirjayhtymä 1977.

ii Maggie Nelson: Bluets. Wave Books 2009. Huom. Kirjan suomennos Sinelmiä (suom. Kaijamari Sivill, S&S 2019) ilmestyi tänä vuonna. Suositus myös suomennokselle!

1. JULKAISU


Taiga sisälläni, sekatekniikka 2019

PROSESSISSA: MISSÄ VAIHEESSA TÄRKEYS ALKAA

Istun junassa, joka halkoo metsää ja kiitää syksyn halki. Listaan mielessäni asioita, joita tulevat kuukaudet pitävät sisällään. Listan jatkuessa alan tunnistaa kiireen tunnun, mutta perustelen sitä itselleni sanomalla hiljaa mielessäni: ”tämä on tärkeää”.

Mutta mikä on tärkeää?

Mistä taiteen tärkeys alkaa? Siitäkö, kun teokset ovat valmiita? Eli kun ne ovat esillä tai luettavissa?

Vai onko tärkeys kohdattavissa keskellä prosessia?

Tai jopa ennen sitä?

*

Suurin osa ajattelusta ja tekemisestä on hiljaista työtä, jonka aikana päivät kuluvat kävellen, näpyttäen, sutien ja kontaten.

Ja ilman tuota työtä yksikään teos ei olisi mahdollinen.

Vaikka teos ottaa vasta valmistuessaan lopullisen muotonsa, tärkeys on alkanut jo ennen sitä. Usein tärkeys löytyy kuin sattumalta. Kuten silloin, kun ei ymmärrä jotain, ja kimppu kysymyksiä alkaa virittyä yhteen. Kysyminen on tärkeää. Ja se, että uskoo kysymyksiinsä, sillä ilman tuota tunnetta mikään ei etene, vaan kaikki tahmaa.

Ja tahma, sekin on tottakai tärkeää, sillä mitään oleellista tuskin syntyy ilman vastusta. Itseltäni ei ainakaan synny.

(Mutta tahmaa ja vastusta on riittänyt toistaiseksi yllin kyllin patriarkaatissa sekä kapinoinnissa sen kaikki toiseudet vaientavaa samuuden logiikkaa vastaan. Ja tietysti syväekologisissa kysymyksissä.)

Aukiolon ja keskeneräisyyden sietämisessä auttaa kaiken kipuilun ja virheiden lomassa piilevä aavistus, että jotakin on tuloillaan, ja että tuo tulemassa oleva saattaa olla olennaista.

Tuota kajetta on pakko seurata.

Ja sitten kuin huomaamatta tuo jokin virittyy teemaksi tai aiheeksi; ehkä tärkeys on jotain, josta ei voi päästää irti. Ja joka samaan aikaan välttelee kiinniottoa. Se kummittelee, polttelee ja härnää nähdäkseni tärkeys edeltää tunteena myös hetkeä, jona teos löytää kielensä. Tosin myös kielen löytyminen on tärkeää. Se on vaihe, jossa maailma alkaa kirjoittaa/puhua/työstää itseään.

(Olen kenties vanhanaikainen, mutta ajattelen, että jokainen teos on maailma. Tai yksi maailma on vähimmäismäärä: realisoituessaan teokset maailmallistuvat ja maailmoivat.)i

Vai olisiko jopa niin, että itse asiassa prosessin alku onkin kaikkein tärkein? Että antaa itselleen luvan hapuilla ja kulkea vielä tuntemattomaan suuntaan; että on valmis haastamaan ajatuksiaan ja koettaa etsiä sisällään kasvavalle paineelle sopivaa purkautumisväylää?

Viimeisten viikkojen ajan olen hionut kuumeisesti tulevan lyhytproosakokoelmani tekstejä. Osaa niistä olen nyppinyt valehtelematta jo useita kymmeniä kertoja, miksi? Koska sen vain tuntee, että jotain on kesken niin kauan kuin jotain on kesken.

On tärkeää saada teos asettumaan.

Ja tuon asettumisen on tapahduttava niin, että tekeytymistä ohjannut ajatus/tunne/aavistus tulee asetetuksi parhaallaii mahdollisella tavalla kieleen, tai siihen materiaan, missä teos kulloinkin realisoituu. Ei ole olemassa erillisiä astioita tai kuoria, johon sisällön voisi kääräistä tai paketoida, vaan jokainen teos on omassa ainutkertaisessa materiaalisessa eksistenssissään totaliteetti, ja sellaisena se sisältää myös ehdotelman olemassaolosta sekä eettisen velvoitteen, joka suuntautuu vastaanottajaa/kokijaa kohti.

Vaikka teos olisi kokemuksena mykkä, sillä on oikeus olemassaoloonsa, sillä äänettömänäkin (tai juuri sen tähden) se artikuloi meille jotain oleellista toiseudesta.

(Lisää paljastuksia: kuten edellisistä ajatuskeloista käy ilmi, työskentelyäni ajaa voimakas todellisuushakuisuus. Paradoksaalisesti jokainen teokseni on yritys sanoa jotain todellista/totta, mikä on syntynyt koettelussa suhteessa olevaan, mutta samaan aikaan olen tietoinen, että totuuksia voi olla ääretön määrä, ja ne ovat aina sidoksissa aikaan ja paikkaan.)

Ehkä tärkeys on vain välähdys, joka ilmenee satunnaisesti.

On mahdotonta sanoa tarkasti, missä se sijaitsee, tai edes sitä, missä vaiheessa jokin teos alkaa. Tärkeyden tunnistaa vain silloin tällöin prosessin aikana.

Tai sitten tärkeyksiä on niitäkin monenlaisia ja moninaisia. Valmiiksi saattamisen kannalta myös rutiinit ovat tarpeen. Ilman materiaalin raakaa työstöä ja toistoa teokset eivät realisoidu, ja myös nk. immateriaaliset teokset, kuten teksti ja puhe, vaativat aikaa muotoutuakseen ja ottaakseen tietyn hahmon.

*

Keskustellessani esteettisistä kysymyksistä tuttujeni kanssa törmään toisinaan ajatuksiin, joissa taide/kirjallisuus halutaan nähdä muusta poliittisesta toiminnasta irrallisena tekemisen alueena. Näin siitäkin huolimatta, että suurin osa ystävistäni ja kollegoistani on muutoin poliittisesti aktiivisia. Itselleni tällainen ajatus on outo, mutta uskoisin tuon erillään pitämisen halun juontuvan siitä, että Suomessa taide-/kirjallisuuskritiikkiä on ohjannut pitkään arvottamiskäytänteet, joissa korostuu (modernismille ominainen) tyylikkyyden (= tyylin yhtenäisyyden) vaade sekä ajatus taidokkuudesta ja pelkistyksestä. Että taiteilija on kypsä, kun hän on hionut tyylinsä täydelliseksi. (Vrt. sama ajatus kärjekkäämmin: taiteilijan on pysyttävä uskollisena brändilleen ja nk. Hyvälle Maulle.)

Minulle taiteessa on kyse jostain muusta.

Koen, että me ihmiset olemme poliittisia eläimiä, eikä ole olemassa mitään muusta todellisuudesta erillistä esteettisen piiriä tai universaalia ”kaunista”. Ei, vaikka kaikki me kaipaamme sitä.

Sillä tottakai kauneus on tärkeää. Ja kaipuu.

Mutta sekä täydelliselle tyylin hallinnalle perustuva särötön taide että melankolian ylevä lyyrinen aave viettävät helposti konservatiiviseen ”ajattomien ajatusten” kehään ja eskapistiseen surun hellimisen poteroon. Ja siksi ne molemmat aiheuttavat itselleni nykyisin eriasteisia hylkimisreaktioita.

Nähdäkseni jokainen esteettinen valinta kantaa mukanaan myös eettisiä ja poliittisia kysymyksiä, ja siksi on tärkeää uskaltaa olla ”tyylitön” tai tehdä teoksia, jotka hankaavat.

Tai sitten tämäkin on vain romanttista horinaa, joka kaiuttaa jo kerran sanottua, kirjoittihan Aaro Hellaakoski jo vuonna 1946: ”Tietä käyden tien on vanki./ Vapaa on vain umpihanki.” Mutta toisin kuin Hellaakoskella, oma vasteen tai hankauksen kaipuuni ei juonnu pyrkimyksestä individualismiin tai yksilöllisyyteen, vaan etsin taiteesta täälläoloa.

Että taide ei eristäytyisi erilleen. Että tämän elämän kysymykset lävistäisivät myös esteettisen piirin, ja toisaalta, että taide ja jokainen elollinen ottaisivat elämän, itsensä ja toisensa tosissaan, ja että ne saisivat silti kantaa salaisuuttaan rauhassa.

Ja myös nauraisivat rinnan.

Jähmeän ironian sijaan tarvitsemme kriittistä leikkiä. Tarvitsemme toisiamme ja tunnetta siitä, että olemassaolo on tärkeää.

Niin jatkuu hengitys.

Liisa— Ihmemaan jälkeen, sekatekniikka 2019

i Huom. Tunnistan, että nyt on paha uhka karata meta-puhunnan alueelle, mutta koska ajatus, jota tämä teksti tavoittelee, on vielä prosessissa, otan riskin. Ota sinäkin. Myös satunnainen hallinnan menetys on tärkeää.

ii ‘Parhaus’ on sanana oireellinen. Taiteessa ei ole yhtä tapaa tehdä jokin asia, vaan ”parhauden” sijaan on joukko ”parhauksia” tai sopivuuksia. Ylipäänsä pitäisi pyrkiä eroon makuhierarkioista, jotka ovat länsimaiselle kulttuurillemme ominaisia, tai ainakin tunnistaa ja kyseenalaistaa niiden taustalla vaikuttavat ideologiset kytkökset. Täydellisyys ja nk. Ajattomuus ovat tuloillaan olevan vihollisia.